Sodankylän elokuvajuhlat 2026: tärppini ja odotukseni
Festarikesä käyntiin!
Nonniih, nytten olisi sitä cinéfiliaa! Minua on hieman kuumottanut, kun olen bongaillut tilaajien joukosta (kiitosta vain!) elokuvatuntijoita, ja tähänastiset kirjoitukseni ovat edustaneet pääosin jotain muuta kuin seitsemättä taidetta. Kokosin tämänkertaiseen kirjoitukseen joitain suosituksia Sodankylän elokuvajuhlille, joiden perinteikäs ohjelmakartta ilmestyy linjoille toukokuun viimeisenä maanantaina. Sen löytää tämän linkin takaa, mutta koska siellä ei nyt sunnuntaina ole vielä mitään, kannattaa tsekata myös ohjelmisto elokuvittain.
Itselläni on edessä laskujeni mukaan jo 12. Sodis. Jos koronakesiä 2020 ja 2021 ei lasketa, väliin ovat vuoden 2010 jälkeen jääneet vain 2012, 2016 sekä 2024. Kahdesti poisjäämisen syynä oli akateeminen kesäkoulu tai konferenssi, molemmat sattumalta Amsterdamissa. Lakkasin käymästä akateemisissa konferensseissa ja valitsin elokuvafestivaalit. Noin muutenkin.
Kahdesti (2010 ja 2023) olen ollut talkoolaisena, mitä suosittelen lämpimästi, sekä viimeiset pari vuotta kutsuttuna festivaalikollegana. Muuten olen useimmiten ollut paikan päällä raportoimassa filosofiseen niin & näin -aikakauslehteen ja se on ollut hieno tapa perehtyä ohjelmistoon ja vieraisiin vielä tarkemmin. Ihan ensimmäisellä n&n-kerralla 2013 haastattelin Marco Bellocchiota otsikolla “Mä maolaispoika oon”. Mieleen on jäänyt myös Jaakko Beltin ja Jarkko S. Tuusvuoren kanssa laadittu järkälemäinen Sodis-paketti vuonna 2015, jolloin vieraina olivat Christian Petzold, Małgorzata Szumowska sekä Mike Leigh. Muista vuosien varrella haastatelluista vieraista ehdottomasti valloittavin oli Mathieu Amalric vuonna 2022. Tänä vuonna en varmaankaan kirjoita lehteen mitään, koska kesään kuuluu muita kirjoitustyömaita sekä oman festivaalin kiivain tuotantovaihe, ja itse festivaali. Ei huolta, niin & näinin kolmosnumeroon on silti tuttuun tapaan tulossa Sodankylän tuntoja, kun asialle usutetaan uuden sukupolven skribentit! Odotan jo innolla.
*
(Väliin mainos, ei maksettu, mutta kun kerran lähdin lähestymään elokuvafestivaalia elokuvakirjoittamisen kautta, ikävän nyt kerron teille: vanhin edelleen ilmestyvä suomenkielinen yksinomaan elokuville omistettu lehti, Filmihullu, kamppailee olemassaolostaan. Painettujen lehtien julkaiseminen on nykyään kestämättömän kallista. Akuuteimmin tuet suomenkielistä elokuvakirjoittamista tilaamalla Filmihullun. Uusin numero käsittelee dokumentaarista elokuvaa ilahduttavan monipuolisesti!)
*
Kuulun siihen koulukuntaan, joka tekee lähtöpäätöksen Sodankylään ohjelmistosta riippumatta. Tänä vuonna odotukseni ovat maltilliset, mutta se lupaa vain hyvää: poimin omalle toivelistalleni lähes kolmekymmentä näytöstä, joista kaikista olisin todennäköisesti ihan tyytyväinen, jos istuntoon päädyn.
Festivaalikokemuksessa ei ole niinkään kyse siitä, onko elokuva absoluuttisesti hyvä vai huono, vaan enemmän siitä, millaiseen vireystilaan, jatkumoon ja mahdolliseen seuranpitoon se osuu. Odotan siis eniten odottamatonta ja yritän olla odottamatta erityisesti mitään.
Joitain tärppejä voisin silti antaa. Tänä vuonna ohjelmistoon on osunut viime vuotta enemmän sekä uusia että vanhoja elokuvia, joita en ole itsekään syystä tai toisesta vielä nähnyt (ja joistakin uutuuksista olen vielä vähän kieli keskellä suuta, sillä ties vaikka päätyisivät Espooseen elokuussa). Mutta seuraavia uskallan suositella:
Näyttelijänä tunnetun Hafsia Herzin toisinkoinen Kuopus (La Petite dernière, 2025) voitti viime vuoden Cannesissa queer palm -palkinnon, se on oikeinkin raikas ja pakoton ja kliseitä kaihtava kasvukertomus 17-vuotiaasta muslimitytöstä jalkapallon, opiskelun ja rakkauden välistä tasapainoa etsimässä.
Vuoden 2015 n&n-haastattelussa kiteytimme Christian Petzoldia kiehtovan ”unet ja kummitukset”. Samoja aineksia, unenomaisuutta ja aavemaisuutta, tai jotain muuten vain outoa, on Petzoldin viimeisimmässä elokuvassa Mirrors No. 3 (2025). Jollain tavalla pieleen menemistä on eri tavoin ilmassa myös muissa uuden elokuvan suosituksissani, Kelly Reichardtin The Mastermindissa (2025, Josh O’Connorin roolisuoritus nahjuksena taidevarkaana tuntuu asettuvan samaan jatkumoon Alice Rohrwacherin lumoavan La Chimera – sielujen aarteet -elokuvan, 2023, kanssa) sekä Sergei Loznitsan Two Prosecutorsissa (2025). Loznitsan elokuvassa mies vain haluaisi hoitaa työnsä oikein ja hyvin, mutta kun työ on olla syyttäjä Stalinin vainojen kiihtyessä 1930-luvun Neuvostoliitossa (spoileri:) eihän siinä voi hyvin käydä. Siinä missä Petzold voi viistoudessaan olla vähän yllättäväkin, Reichardtin ja Loznitsan elokuvissa katsoja saa seurata vääjäämätöntä: sitä elämän alaspäin viettävää ovaalirataa.
Kotimaisista elokuvista nostan tärppeihini, jos on vielä näkemättä, Anna Erikssonin E:n (2025, Matti Pyykön kamerallaan taltioima Kalaharin autiomaan hiekan taide voi resonoida jännästi näytöksen ulkopuolisen keskiyön auringon valon taiteen kanssa) sekä Lauri-Matti Parppein Jussi-palkintopöydän ansaitusti putsanneen Jossain on valo joka ei sammu -yhteismusisointikuvauksen (2025). Myös kotimaiset lyhytelokuvanäytökset ovat suositeltavia! Kakkossetin elokuvat ovat erinomaisia, ykkössetin elokuvia puolestaan en itse ole vielä nähnyt, mutta yritän päästä katsomaan.
Mika Taanilan kokeellisen elokuvan yökoulua fiilistelin jo edellisessä postauksessa, mutta nyt voin linkata sen tarjontaan. Varsinkin Johann Lurfin uutta lyhytelokuvaa Forever…Forever odotan. Haastattelin tuota Itävallan ihmettä, ”väsymätöntä formalistia” niin & näiniin, kun hän vieraili Sodiksessa 2019. Olaf Möllerin mestariluokasta olen varmaan useammin lintsannut kuin ollut mallioppilaana paikalla, mutta useimmiten kun olen ollut, olen ilahtunut, jopa riemastunut. Tämän vuoden teema, 60-luvun musikaalit, vetoaa tavallistakin enemmän, ainakin ranskalaisen (Find the Idol, 1964) ja italialaisen (Don’t Sting the Mosquito, 1967) pop-musikaalin pyrin katsastamaan!
Omalla toivelistallani on tilaisuuksia paikata aivan olennaisia aukkoja elokuvasivistyksessäni: onko tosiaan niin, etten ole nähnyt Pandoran lipasta (1929), Riemulomaa Rivieralla (1953), Ozun Perhetarinaa (1961) … tämä on korjattava! Vieraista ennustan pyrkiväni ahkerimmin Susan Seidelmanin näytöksiin, mutta myös Abderrahmane Sissako kiinnostaa erityisesti.
*
Ylimääräinen arkistoelokuvavinkki: Kino Reginan kevätkausi vetelee viimeisiään. Olen itse ehtinyt paikan päälle säälittävän vähän, mutta kesäkuun ekalla viikolla tosissani yritän: ohjelmistossa on Chris Markerin melankolinen pitkä essee-elokuva A Grin without a Cat (Le Fond de l'Air Est Rouge, 1977). Jos Ranskan 1960-luvun opiskelijamellakat sekä sitä seurannut pettymys ja tilinteko 1970-luvulla yhtään kiinnostaa, tämä on ohittamaton läpileikkaus aiheeseen ja siihen liittyviin affekteihin. Näytökset 3.6. ja 6.6.
Itse asiassa vinkkaan myös, että jos Sodikseen matkustaa yöjunalla, erityisen mukavaa on mennä yöjunaan suoraan elokuvanäytöksestä, ottaa ikään kuin varaslähtö vilimikarkeloon! Koska ajat ovat niukat, ei Kino Reginassa ole tiistain yöjunaan suuntaaville näytöksiä, mutta keskiviikkona 10.6. menisi Herzogin mahtipontinen Fitzcarraldo (1982). Sehän on ihan hyvä pohjustus festivaalille?
Viimeinen vinkkini Sodankylään on villahousut.
Eihän sitä koskaan tiedä, hellelukemiakin on koettu, mutta jos ei, laiturilla on pikkutunneilla paljon mukavampi hengata niin, ettei jäädy välittömästi. Tosin! Saa nähdä, miten yleisen ilonpidon dynamiikkaan tänä vuonna vaikuttaa se, että hiljaisten vuosien jälkeen Hotelli Sodankylä näköjään on jälleen tarttunut klubi- ja yökerhotoimintaan. Sitä on kaivattu, mutta välivuosina jokirannasta on tullut melkomoinen aamuyöelämän sykkivä keskus. Siinä on oma kauneutensa.